Katso peiliin ja kysy kaverilta

Harkitsin tarkkaan tämän tekstin julkaisemista, koska voin vain kuvitella sitä väärinkäsitysten määrää, mitä tästä voi potentiaalisesti nousta. Kieltämättä myös itseltäni vaati sisua myöntää julkisesti syyllistyneeni asiaan, joka tuntuu niin älyttömältä että ihan hävettää. Mutta otan sittenkin riskin, toivoen jokaisen lukijan voivan käyttää jonkinlaista suodatinta lukiessaan tätä raa'an rehellistä tekstiä nuoren ja energisen teinipetokoiran omistamisesta. Ehkä joku tunnistaa tästä itsensäkin ja tulee katsoneeksi sitä omaakin teinimonsterihirviötään vähän pehmeämmin silmin. Tai ehkä enemmänkin itseään.

Olen sortunut suomalaiseen perisyntiin. Se iski kuin varkain, ja huomasin virheeni vasta kun se oli jo vallannut pääni perinpohjaisesti.

"Miks sä taas teet noin!? Mikset sä voi vaan osata käyttäytyä? Mitä mä taas tein väärin kun toi ei toimi? Että sä osaat olla ärsyttävä!"

Ihmisten tullessa kaupungilla kehumaan "niin ihanan rauhallista ja tottelevaista koiraa", tai kun treeneissä ihailtiin, kuinka noinkin nuori koira osaa jo niin paljon käskyjä, huomasin asettuvani lähes puolustuskannalle. "No ei se tollanen oikeesti oo, yleensä se on kamala sekopää. Näkisitpä sen tässä ja siinä ja tuossa tilanteessa, sillon se ei oo yhtään rauhallinen ja tottelevainen".

Hei haloo!!

Se on pentu. Se on murkkuiässä. Se on vietikäs palveluskoira. Se on koira.
Se on herkkä, epävarma nuori mudiuros, jolta ei mitenkään päin voi vielä vaatia täydellistä tottelevaisuutta. Kyllä, välillä kun energiaa on kertynyt liiaksikin asti, se riehuessaan muistuttaa enemmän karvaista, viiltävästi kiljuvaa pyörremyrskyä kuin koiraa, ja uusiin paikkoihin tullessaan sen on pakko saada ensin huutaa möröt pois. Se kiihtyy hetkessä nollasta sataankymmeneen, hermostuu jäädessään yksin vieraaseen paikkaan, haukkuu hämärässä liikkuvia hahmoja, huutaa, riehuu, näpsii, kiusaa, ärsyttää, kitisee, riekkuu, hyppii, pomppii, loikkii, haukkuu, vetää, aaaaaaaaa.

Mutta mitä muuta se on?
Sokaistuin sen ärsyttävistä ja turhauttavista sohelluksista niin, etten enää muuta nähnytkään. En nähnyt sen keskittynyttä napotusta treeneissä, kunnes se ei jaksanut enää yrittää ja lähti muualle pyörimään. (Sen kyllä huomasin.) En nähnyt sitä, kuinka nätisti se käyttäytyi aamulenkillä pitkän yön jälkeen, vaikka olin nukkunut myöhään, eikä Dix ollut harkinnutkaan keskeyttävänsä pitkiä aamu-uniani. En nähnyt, kuinka hienosti se matkusti autossa, junassa ja moottoriveneessä, koko pitkän matkan kerällä nukkuen. Tai kuinka nätisti se käveli aivan jalkani vieressä keskellä kaupungin hälyä, tultuaan juuri treeneistä, jotka nostivat vietit taivaisiin saaden koiran suorittamaan liikkeet aidolla ja alkuperäisellä pailveluskoiran kiihkeydellä. Missasin monta onnistumisen hetkeä keskittyessäni epäonnistumisiin, niihin asioihin joita koira ei vielä osannut. Joita se ei vielä voinut osata.

Kunnes, valittaessani taas kamalasta teinimonsterikakarastani joku kysyi multa, miksi se sitten on niin hankala. "No kun se haukkuu ja riehuu ja on hankala ja ööö.." Samaan aikaan istuin samaisen koiran kanssa kaupungin keskustassa, koiran nukkuessa jaloissa ohikulkijoista välittämättä. Jepjep..

Tätä kirjoittaessani istun junassa teinimonsterini kanssa. Kolme tuntia junamatkaa on jo takana. Parin penkkirivin päässä istuu toinen koira vinkuen hermostuneesti. Mun koira nukkuu jalkotilassa omalla matollaan, jossa on enemmän reikää kuin mattoa, mutta jolle koira asettuu nukkumaan lähes missä ja milloin tahansa. Edessä on vielä tunnin bussimatka, mutten keksi mitään syytä epäillä, etteikö Dix osaisi käyttäytyä vielä loppumatkaakin.

Liikaa ongelmia on meidän omien korvien välissä. Mulla on aina ollut taipumusta liioiteltuun perfektionismiin koirieni kanssa, ja kun joku ei onnistukaan odotetusti, vaivun epätoivoon. Dixin kotiutuessa lupasin itselleni, etten enää sortuisi moiseen. Tuli nyt kuitenkin vielä kokeiltua, mutta minäkin opettelen vielä. Dix on sitäpaitsi loistava opettaja; siltä tulee palaute suoraan ja välittömästi. Se huomauttaa kyllä virheistäni, mun ei tarvitse siitä huolehtia.
Ja mistä me oltiinkaan lähdetty? Kun Dix tuli mulle kahdeksanviikkoisena pikkuhukkapallerona, se vietti ensimmäiset kaksi viikkoa mun jalan vieressä kyhjöttäen, kuin koko maailma aikoisi sille jotain pahaa. Muutaman viikon päästä se alkoi lähestyä vieraitakin ihmisiä, parin kuukauden kuluttua se sai ensimmäisen koirakaverin perheen ulkopuolelta, ja nyt se pärjää koiran kuin koiran kanssa, nauttii vieraiden rapsutuksista ja heittäytyy selälleen keskelle Kouvolan rautatieasemaa. Olen uskaltanut jo vilkuilla tokon ja BH-kokeen liikesarjoja vähän sillä silmällä, ja saan päivittäin osakseni nuoren paimenkoirani ylitsepursuavia rakkaudenosoituksia.

❤

Konnari vilkaisee ohikulkiessaan kyljellään tuhisevaa teinimonsteriani; "taitaa olla matkustanut junassa ennenkin". Muistan ajatella ennen kuin vastaan. "Juu, tommonen se on aina junassa".

Tavoittelua

Taas on se aika vuodesta kun koirablogit ja -foorumit täyttyvät tavoitteet 2016-listauksista. Niissä luetellaan kokeita ja näyttelyitä joihin on tarkoitus osallistua, erinäisiä liikkeitä jotka täytyy hallita vuoden loppuun mennessä, oman motivaation kehittämistä ja niin edespäin. Kaikilla on omat tavoitteensa, ahkerimmilla jopa kaksi eri listaa, yksi itselle ja toinen koiralle.

Sitten ollaan me. Mitä tavotteita haluan asettaa nelikuiselle koiranpennulle?

Jos samaa olisi kysytty multa noin seitsemän vuotta sitten, olisi lista ollut aikamoinen. Olisin laatinut mitä ihmeellisimpiä listoja ja syväanalyyseja, ja tietenkin vaatinut liikaa sekä koiralta että itseltäni. Etenkin itseltäni. Sitten onneksi sainkin koiran joka pakotti löysäämään otetta, huomatakseni ettei koiran tavoitteellinen koulutus tarkoita viiden sivun mittaista listaa liikkeistä jotka täytyy ehdottomasti osata tiettyyn aikarajaan mennessä.
Kiitos siis Nuutin, nyt sen seitsemisen vuotta myöhemmin vastaus on jo vähän erilainen.

Mun tavoite on olla asettamatta tavoitteita. Syy on harvinaisen yksinkertainen; ystäväni perfektionismi. Niin kauan kun vaan tehdään, puuhastellaan ja leikitään, oppien siinä sivussa ehkä vähän tätä ja vähän tuota, homma pysyy hauskana ja inhimillisenä. Mutta heti kun aletaan puhua tavoitteista ja saavutuksista, iskee hirveä paine ja ahdistus näistä kuvitteellisista deadlineista, joihin mennessä on osattava kaikki mahdollinen hinnalla millä hyvänsä. Se iskee salakavalasti vaanien, äkkiarvaamatta. Ensin on ihan huippua ja sattuu vaan ajattelemaan että hei, jos tää osais tämän vaikka ensi kesään mennessä niin olis aika super. Ja seuraavan kerran havahdut hirveään ahdistuksen tunteeseen olemattoman pienen takapakin tullessa vastaan, kun koira yksissä treeneissä ei jaksakaan keskittyä siihen ruutuunlähetykseen kunnolla ja juoksee ohi, tai kun lenkillä tulee koira vastaan ja omasi alkaa haukkumaan vaikka jo monta viikkoa on ohiteltu ihan hiljaa. Ihan pikkujuttuja, jotka pääsee pään sisällä kasvamaan valtaviksi myrskyiksi, joista selvitäkseen on vaan heittäydyttävä maahan kädet pään suojana odottamaan sään selkenemistä, koska suunnistaminen siinä myräkässä johtaisi vain pahasti harhaan.

Mä olen aina ihaillut ihmisiä jotka pystyy listaamaan ja suunnittelemaan tavoitteita pyrkien toteuttamaan niitä ilman stressiä ja paineita, aktiivisesta treenailusta ja hiomisesta huolimatta. Mä en siihen kykene sitten ollenkaan.
Sain tästä taas hyvän muistutuksen tässä lähiaikoina.. Dixin kanssa on nyt tosiaan ahkeran työn alla vieraiden koirien kohtaaminen, ne kun nostaa ihan järkyttävän metelin kun Pikkuhukka ihan varmuuden vuoksi pitää huolta ettei kukaan uskalla lähestyä meitä. Ongelma ei ole mitenkään suuri ja saan kyllä kontaktin takaisin hetken elämöinnin jälkeen, ja nyt ollaankin edistytty asiassa huomattavasti. Menin sitten joku aika ilmoittamaan meidät helmikuussa järjestettävään Lahden pentunäyttelyyn, ja erehdyin tuumaamaan ihan noin niinkuin ajatuksen tasolla että jos siihen mennessä pärjättäisi ainakin jotenkin muiden koirien kanssa, ei tarvitsisi mitenkään täydellistä vielä olla mutta jos jotenkuten osaisi keskittyä muiden koirien vilistessä ympärillä, olisin aika hurjan ylpeä pikkukaverista. Ja siitähän se ajatus sitten lähti...

Parin viikon päästä lopulta havahduin, kun iso ja lyttynaamainen (eli Dixin mielestä epäilyttävimmän mahdollisen näköinen) koira köpötti vastaan ja aiheutti oman hihnani päässä korvia ja hermoja raastavan huudon ja mölinän. Tunsin stressihormonien humahtavan sisälläni hurjaisaan hyökkäykseen ja pystyin melkein kuulemaan hirveän ärsytyshajotuskuohahduksen pääni sisällä. Siihen pysähdyin. Koira tuli ja meni, Dix haukkui ja huusi vielä koiran perään ja varmasti sai taas vahvan, väärää käytöstä vahvistavan kokemuksen siitä, että koira meni huutamalla pois. Mutta mä vain seisoin ja hengitin. Ja siihen loppui mun tavoittelu. Näyttely menee miten menee, ja itse asiassa tämän päätöksen jälkeen ollaan edistytty valtavin harppauksin. Onhan meillä tässä aikaa opetella. Miten ikinä saisin koiran oppimaan ettei vastaan tulevia koiria tarvitse jännittää jos omat hermoni kiristyvät kuin ydinsodassa? Niinpä.

Tein nyt siis oman versioni tämän vuoden koirakkaista tavoitteista, pääajatuksena pitää hommat hauskana ja mieli pirteänä. Suurin osa on ehkä kliseitä ja itsestäänselvyyksiä, eli juuri sellaisia joita henkilökohtaisesti yleensä inhoan, mutta jos jostain on jo tullut klisee, on sille yleensä syynsä.

Ja onhan tuo ipana jo oppinut vaikka mitä, en todellakaan uskonut tuon oppivan noin nopeasti! Viimeisimpänä saavutuksena on nyt jalkojen välissä seuraaminen eteen ja taakse, seuraavaksi hiotaan jyrkkiä käännöksiä ja pikkuhiljaa aletaan opetella sivuttaisliikettä seuraamisen yhteydessä. Mahtava Pikkuhukka, en voi sanoa muuta.

Tavoitteeni vuodelle 2016

- Opi antamaan anteeksi itsellesi ja koirallesi -

- Suo anteeksi myös se, ettei edellämainittu tavoite aina toteudu, ei edes joka kerta -

- Muista arvostaa pieniäkin edistysaskelia ja näytä se myös koiralle -

- Opi virheistä mutta älä anna niiden lannistaa -

- Jos verenpaine alkaa nousta, pysähdy. Älä jatka ennen kuin olet rauhoittunut -

- Kuuntele koiraasi; siltä saatu palaute on varmasti suoraa ja rehellistä -

Jännää vuotta 2016, katsotaan missä ollaan vuoden päästä! c:

Muudelielämää

Siinä se nyt on. Napottamassa leuka sängyn reunalla aamulla kun avaan silmät, ovella vastassa elämöimässä kun tulen kotiin, kyljessä tuhisemassa kun makaan sohvalla. Elämässä ja olemassa. Dix on kaikkea mitä toivoinkin, ja samalla kaikkea sitä mihin en todellakaan osannut varautua. Elämäniloa tursuava, äänekäs koiranpentu joka seuraa mua kuin varjo. Mun oma Pikkuhukka.

Viikko pennun kotiutumisen jälkeen mulla alkoi työssäoppiminen. Nipin napin luovutusikäisen koiravauvan kasvattaminen ja pitkän työttömyysjakson jälkeen alkanut kokopäiväduuni koulutehtävineen vei mehut kohtuullisen tehokkaasti, ja kun muukin eläintarha kaipaa huomiota ja huolenpitoa, ei rehellisesti sanottuna aikaa jäänyt enää mihinkään muuhun. Vaan hyvinhän tuo pienikin näytti kaikkeen sopeutuvan vaikka olin kaikkea muuta kuin parhaimmillani.

Mitä siitä sitten kertois? Dix on todella...mudi. Se on äänekäs ja ällistyttävän moniääninen – kuudennen haukkuäänen ja viidennen vinkunatyylin kohdalla putosin laskuista. Se on samaan aikaan itsenäinen ja silti hyvin laumakeskeinen. Yksinjääminen on alusta asti sujunut täysin kitkatta eikä Dix välttämättä ole edes samassa huoneessa muiden kanssa, mutta heti kun jotain tapahtuu, se on mukana. Ja sen myös kuulee!
Dix on huomattavasti varautuneempi kuin odotin, ei varsinaisesti edes arka vaan lähinnä epäluuloinen. Aluksi kaikki oli vaan "hui älä tuu ainakaan tänne", nyt ihmiset on ihan kivoja jos ne ei käyttäydy epäilyttävästi. Jotkut ihmiset saattaa olla jopa pienen huomionosoituksen arvoisia mikäli Pikkuhukka sille päälle sattuu. Mutta omia ei voita mikään, tuttujen kesken riehutaan, mölistään, kellitään ja kieritään. Vieraiden kanssa ollaan sit vähän cool.

Koirien kanssa Dixillä on ollut vähän haasteita, mutta niitä selätetään parhaillaan. Joka kerta haukutaan vähän vähemmän, joka kerta on aavistuksen helpompaa kääntää selkä toiselle koiralle ilman pörhistelyjä. Tänään me miitattiin parivuotiasta saksanpaimenta, pitkän matkaa käveltiin hihnassa ja aika pian kaksikko alkoi kulkea jo rinnakkain toisistaan välittämättä. Suureksi yllätykseksi alkoi lopulta kehittyä jotain leikintapaistakin kun päästettiin koirat irti, Pikkuhukka ei ole leikkinyt vielä kertaakaan muiden kuin Islan ja siskonsa kanssa. Ei sitä ehkä vielä kunnon leikiksi voinut sanoa, mutta pikkuhiljaa!

Perusluonteeltaan Dix on varsin hyväntahtoinen, vaikka omiaan se selvästi on aina valmis puolustamaan peräänantamattomasti. Aika paljon se silti luottaa mun toimintaan ja uusissa tilanteissa kopioi käytösmallin suoraan minulta. Kontaktillaan se on kyllä ällistyttänyt totaalisesti; jo ensimmäisellä yhteisellä kotimatkalla se aloitti armottoman napotuksen eikä loppua näy. Kuulin kyllä juttua että mudi on helppo opettaa pitämään katsekontaktia, mutta että näin helppo; eihän mun tarvinnut tehdä mitään! Toinen yllätys oli oppimiskyky. Matka kasvattajalta kotiin kesti pysähdykset vähennettynä nelisen tuntia, joista kolme ja puoli Dix vain huusi ja taisteli kohtaloaan vastaan. Viimeiset puolituntia se nukkui, jonka jälkeen se on nukkunut kaikki automatkat alusta loppuun. Naksun ehdollistamiseen tarvittiin kaksi toistoa, istumaan pikkukaveri oppi parin toiston jälkeen niin hyvin ettei alkuun meinannut enää mitään muuta tehdäkään. "Tästä mä sain viimeksikin herkun, miks mun muka pitäis nyt seistä!?" Samoin tarvittiin vain yksi ahdistava lässytyshössötystätihyökkäys läheisessä eläinlääkärissä, ja tarvittiin monen monta vierailua kyseisessä paikassa ennen kuin Pikkuhukka pystyi taas rentoutumaan nojatuolin vieressä jossa hyökkäys oli tapahtunut.

Dix on siis yllättävän pehmeä; pienikin ärähdys tai hermostuminen saa sen luimimaan ja olemattomaltakin vaikuttavat ikävät kokemukset ja kohtaamiset jäävät satavarmasti mieleen seuraavaa vastaavaa tilannetta varten. Eli tässä vaiheessa voisi sanoa ettei virheisiin ole paljon varaa sosiaalistamispuolella, pitää olla tarkkana että kaikki ikävät kokemukset korvataan lukuisilla hyvillä, eikä itse saa jännittyä koska pentu reagoi siihen alle sekunnin viiveellä. On myös ehdottoman tärkeää tehdä selväksi tietävänsä mitä tekee (tai ainakin näyttää siltä riittävän vakuuttavasti). Dix kyllä kokeilee jokaisen uuden ihmisen; sormien härkkiminen ja lapasten varastelu on suunnattoman hauskaa hommaa, ja mikäli sormien omistaja ei riittävän vakuuttavasti tee selväksi ettei tällainen toiminta ole ok, yltyy härkkiminen ihan infernaaliselle tasolle. Toisaalta taas yksi vakuuttava ärähdys riittää viemään asian perille, siihen loppuu pikkukaverin kokeilut. Enkä tarkoita vakuuttavalla ärähdyksellä huutamista tai näyttävää karjaisua uhkaavine eleineen, ihan vaan hillitty "lopeta!" pienellä mulkaisulla höystettynä riittää. Joillain riittää pelkkä mulkaisukin. Tärkeintä on oma olemus; jos vaan väistelet käsilläsi vähän jutellen että "älä nyt viiti, lopetatko jo, oothan sä söpö mut toi ei tunnu kivalta..", saat pian kimppuusi järkyttävillä kierroksilla käyvän piraijapedon, mutta jos olemus kertoo ettei sua kannata pompottaa, ei pentu välttämättä edes yritä haukkailla. Toisilta tämä tulee luonnostaan, toisten täytyy harjoitella. Kumpikaan ei ole huonompi tai parempi tapa, kunhan lopputulos on sama; turvallinen auktoriteetti jonka toimintaan koira voi luottaa tilanteessa kuin tilanteessa. Tällaisten ihmisten seuraan Dix itse asiassa hakeutuukin huomattavasti herkemmin.

Kaiken kaikkiaan Dix on kaikkea mitä koiralta haluan; laumakeskeinen, miellyttämishaluinen, uskollinen ja silti myös omalla tavallaan omaehtoinen, joka ei niele mitään purematta. Koira joka vaatii ohjaajaansa haastamaan itsensä mutta myös palkitsee ruhtinaallisesti kun on sen aika. Ja tietenkin aina tarvitaan ripaus pippuria.

Tässä siis "lyhyesti" esiteltynä seuraamme liittynyt pienisuuri persoona, todellinen ajatuskatko jonka kanssa (ja takia) tulen vielä monet kerrat itkemään, huutamaan, nauramaan, turhautumaan ja pyörimään maassa milloin mistäkin syystä. Elämään ja olemaan.

Mustapippurin Ajatuskatko, lyhyemmin Pikkuhukka ja vielä lyhyemmin Dix. Mun pieni sudenpoika.

Ajatusten katkeiluja

(Postaus on laitettu ajastetulle julkaisulle eli kirjoitettu pari päivää etukäteen, siispä pahoittelut mahdollisista asiavirheistä satunnaisissa yksityiskohdissa)

Blogiin tuli näköjään suunnittelematon tauko, syynä reissailut ja yllättävät sairastelut. Kuulumisia on kertynyt varmaan useamman kuin kymmenen postauksen edestä, mutta jos nyt aloitetaan siitä tärkeimmästä:

HUOMENNA SE TULEE !!

Ihan muutamahko muuttuja on tietenkin taas mahtunut matkan varrelle. Urospentuja on neljä joista kolme on mustia ja yksi tuhkanharmaa. Olin jo ihan päättänyt että tuota harmaata en ainakaan ota, kiitos skeptisyyteni kaikenmaailman allergioita ja vaivoja kohtaan jotka ovat keskimäärin yleisempiä harmailla kuin mustilla mudeilla. Vierailupäivän lähestyessä löysin itseni kuitenkin katselemasta tätä "Silvermania" vähän sillä silmällä yhä useammin, kunnes alle viikkoa ennen sovittua kyläilyreissua kasvattaja laittoi viestin jossa tarjottiin meille juurikin tätä herra Hopeaa. Lupasin miettiä asiaa vierailupäivään asti vaikka salaa jo tiesin Silvermanin päätyvän meille ja kun pitkän odottelun jälkeen viimein sain kaikki kikkuralapset syliin pyörimään, oli päätös tehty. Näinpä meille kotiutuukin mustan kikkuran sijaan hopea kikkura, todellinen Silverman.

Eikä siinä vielä kaikki! Nimihän pennulla oli jo vuosia ennen hetkeä jona se näki päivänvalon. Olin ehkä noin kymmenen kun päätin että sinä päivänä kun meille muuttaa asumaan joko musta koira tai malinois, nimeän sen Furiksi. Noh, mudithan on yleensä mustia ja tässäkin katraassa mustia ehdokkaita löytyi kolme neljästä, en alkuun olettanut hetkeäkään etteikö mun pentu tulisi olemaan pikimusta. Furi-nimi lyötiin siis lukkoon ja pennusta alettiin jo puhuakin nimellä ennen kuin mikään oli varmaa. "Tässä on tää Furin koppa", "tällasen lelun ostan sit Furille" ja niin edespäin, tämä lisääntyi päivittäin.
Kunnes iski todellisuus. Eihän harmaa pentu voi olla Furi! Ja kuten kaikkien mun elikoiden kohdalla ihan ensimmäisestä kalaparvesta lähtien, myös tämän kaverin nimi ehti vielä muuttua ihan viimehetkillä. Näinpä meille ei kotiudukaan musta Furi, vaan kauniin harmaa Dix. Kuvissa näkyvä suklaanruskea väri johtuu siitä että tuhkanharmailla mudeilla on sinisen koiran pigmentti, joka jostain syystä taittuu valokuvissa ruskeaan. Todellinen väri on siis harmaa yhdistettynä puhtaan harmaaseen, tappavaan koiranpennun katseeseen. Luonneominaisuudet on tähän mennessä luvanneet myös varsin mukavaa harrastuskaveria; Dix on lähestynyt rohkeasti uusia, hurjiakin juttuja ja oppinut nopeasti leikkien säännöt kumarteluineen ja sivuhyppyineen. Sosiaalista silmääkin tuntuu löytyvän ja ehkä jopa sitä paljon puhuttua järkeäkin. Eiköhän sieltä oikein reipas ja tervepäinen pentu saavu, lopusta saa syyttää vain itseään. :D

Tarkempaa esittelyä, ihmettelyä, kuvia ja kuulumisia tulee kyllä kuulumaan kunhan tässä ehtii. Nyt hoidetaan viimeiset valmistelut ennen pienen tuholaistyrannin saapumista ja lähdetään hakemaan Silverman meille. Viimeinen postaus sekä päivä ilman koiraa lienee siis tässä. Adios!

Sirkus lähti metsään

Sunnuntaina äiti tuli laittamaan meille hyllyt ja naulakot paikalleen kun en itse ollut millään saanut

vaivauduttua. Suurensuuri kiitos siis äidille, tulipahan sekin viimein tehtyä.

Äidin lähdettyä me pakattiin itsemme autoon ja suunnistettiin Sipoon koirametsään! Me ollaan käyty siellä kerran aiemmin ja rakastuttiin siihen jo silloin. Meiltä ajaa koirametsään vajaat kolme varttia eli ihan jokapäiväistä herkkua se ei ole meidän varallisuustilanteen ja extrabensasyöppöauton kanssa, mutta aina kun sinne tulee lähdettyä niin siellä kuluu kyllä helposti useampikin tunti.
Koirametsä on muistaakseni suunnilleen viitisen hehtaaria suuri metsäalue hyvin vaihtelevalla maastolla, jossa koirien vapaanaolosäädökset on erilaiset kuin muualla. Koira saa siis olla vapaana kyseisen alueen sisäpuolella, vaikka tietysti silti omistajansa hallinnassa. Metsä on vähän kuin jättisuuri, mahtava aitaamaton koirapuisto.

Itse rakastan tällaista konseptia, koska sellaisessa ympäristössä koira saa ottaa kunnolla juuri sen verran tilaa kuin haluaa ja tarvitsee, millä vältytään monilta ärinöiltä ja erimielisyyksiltä. Koirametsä on kuulemma ihan käyttökelpoinen talvellakin, joten tiedätte sitten mistä mut löytää kun on herra Mudin sosiaalistusaika..

Metsässä oli aika paljon porukkaa kiitos sunnuntai-iltapäivän ja mahtavan sään mutta sehän
ei meitä haitannut, päinvastoin oli kiva tavata kaikennäköisiä karvaturreja ihmisineen. Kovasti yritin saada söpöjä kuvia Islasta mutta vauhti oli niin kova että jäljelle jäi pelkät vauhtiviivat ja epämääräiset sutut, eikä lavastetut kuvat oikein innosta kun tuo maailman ilmeikkäin koira paljastaa kyllä jos se on pakotettu siihen.. :D

Tuossa viereisessä kuvassa näkyy sekä äidin vierailun että koirametsäilyn lopputulos; hyllyt tavaroineen on viimein seinällä ja niiden alla nukkuu kaksi onnellista sankaria, toinen tyytyväisenä päästyään kotiin nukkumaan ja kuivattelemaan, toinen saatuaan seuraa pitkän yksinäisen päivän jälkeen. Luukaksella oli kyllä ihan omat seikkailunsa seuraavana päivänä mutta niistä myöhemmin, muuten tämä postaus ei lopu ikinä..

Leikkiaksailua

Meidän laumalla oli varsin vaihteikas viikonloppu. Lauantaiksi Heini oli ilmoittanut Islan ja itsensä jonkun setteriporukan aksaviikonloppuun peruutuspaikalle. Lauantai menikin siinä agitreenejä seuraillessa, ihmiset oli mukavia ja Isla istui hyvin sinne setterien sekaan, ne kun tuntui olevan ihan samanlaisia maailmanrakastajasähliä kuin cockeritkin, vain isommassa koossa (ei siis meille sellaista kiitos :'D). Kuvia jäi käteen vain yksi, sekin vain muodon vuoksi otettu harvinaisen huono pönötyskuva kun en kehdannut mennä siihen viereen loikkimaan ja häiritsemään Islan treenejä, raukka olisi kuitenkin vaan syöksynyt mun luo onnesta sikkuralla ja jättänyt hyppelyt sikseen.

Isla oli oikein pätevä ottaen huomioon neidin olemattoman aksakokemuksen ja paikalla oli vielä kaksi pikkuista setterikakaraa yleisöä viihdyttämässä. Agility on kyllä vakavan harkinnan alla tuon tulevan nokinaaman kanssa ainakin höntsäilymielessä, ehkä tavoitteellisenakin jos oikein innostun. Toko on kuitenkin ollut mulle aina suuri rakkauslaji eli myös tulevan kakaran yksi päälajeista, ja aksa voisi olla mukavaa vastapainoa sille, toko kuitenkin on vähän semmonen pilkunrakastelulaji. Mutta katsotaan nyt millainen paketti mulle sieltä saapuu..

Treenit pidettiin Avec-areenalla, joka vaikutti ainakin nopeasti ihmeteltynä yllättävän hyvin varustellulta ja siistiltä hallilta. Pohja oli pehmeää kumirouhenurmea ja valaistus toimiva. Sosiaali- ja häkkitilat oli sopivan reilut, tosin väärällä puolella kenttää niin että halliin tullessa täytyi lampsia koko hallin poikki toiseen päähän, mikä oli ikävää jos häiriöherkällä koiralla oli treenit kesken. Toinen huono puoli oli ainakin häkkitilojen ilmanvaihto, välillä ovea täytyi pitää auki ettei koirat ihan läkähtyisi häkkeihinsä. Mutta noin niinkun yleisarviona, voisin hyvin harkita Avecia omaksikin treenihalliksi. Hinta ei ollut kyllä ihan halvimmasta päästä mutta harkinnan arvoinen paikka silti.

Bloglovin

Nyt meidän hallittua kaaosta voi myös seurailla bloglovinin kautta! ----> Follow my blog with Bloglovin <----